Vaikka viimeinen blogikirjoitukseni saattaa vaikuttaa katkeralta tilitykseltä, siltä perinteiseltä toimikauttaan lopettelevan ylioppilaskuntatoimijan katkeroituneelta vuodatukselta, haluan heti alkuun selventää, että olen lopettamaisillani elämäni tähän mennessä parasta aikaa. Vuoteni ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana on antanut minulle enemmän kuin olisin ikinä osannut pyytää, ja tämän viestin kirjoitan rakkaudella tulevalle hallitukselle ja muille lukijoille.

Kirjoitukseni ottaa toisaalta kantaa edustajiston toimintaan, siellä vallitsevaan ilmapiiriin, yksittäisiin ihmisiin, jotka ovat saaneet liian paljon ääntä ja niihin hiljaisempiin ihmisiin, joiden toivon avaavan suunsa useammin. Toisaalta tämä on viesti myös tulevalle hallituksen oppositiolle, tai siis ”edustajiston oppositiolle” kuten eräs edustajistoryhmä itseään Facebookissa huvittavasti tituleerasi, sekä niille ryhmille, jotka hallitukseen edustajansa saivat ja miettivät tulevaa yhteydenpitoa.

Olemme syksyn aikana hallituksen kanssa valmistelleet edustajistolle esitystä kahden sihteerin toimen muuttamisesta. Ensimmäisessä edustajiston kokouksessa toimenkuvamuutokset pöydättiin ja lähetettiin takaisin valmisteluun, pyyntönä saada tarkempaa selvitystä asioista. Ymmärsimme asian täysin ja aloitimmekin heti tarkemman selvitystyön ja myönsimme tuoneemme asian liian hätiköidysti esille.

Sen jälkeen olen huomannut ja saanut kokea hyvin hämmentäviä asioita ja kommentteja, joihin minun on ollut vaikea suhtautua. En ole halunnut suututtaa ihmisiä henkilökohtaisella reaktiollani, koska kyseessä oli joukko ylioppilaskunnan tulevaisuutta määritteleviä merkittäviä päätöksiä. Eilinen edustajiston kokous, ja varsinkin sitä edeltävänä päivänä järjestetty epävirallinen kuulemistilaisuus, kuitenkin saivat minut niin ymmärrykseni rajamaille, että haluan nämä asiat sanoa ennen kuin hallituksesta siirryn ensi vuodeksi itsekin edustajistoon.

Edustajiston tehtävänä on päättää suuret linjat. Se on jäsenistömme valitsema 12 500:n jäsenen ylioppilaskunnan ylin päättävä elin. Edustajisto on sittemmin itse valinnut ylioppilaskunnalle hallituksen, joka toimeenpanee edustajiston tahtoa.

Minun mielestäni on äärettömän vastuutonta olla kantamatta vastuuta ylioppilaskunnan tulevaisuudesta. Varsinkin vastuun karttaminen ”ihan vain periaatteesta”, kuten eräs keskustalainen edaattori perusteli muuten hyväksi kokemaansa hallituksen esityksen pöytäämisesitystään. Tämän lisäksi olen kuullut usean edaattorin suusta lauseita kuten ”Hyvä juttu joo, mutta valmistelu oli huono, joten me vastustetaan”. Siis mitä? Kyse on ylioppilaskunnan pitkän tähtäimen toiminnasta, ei yhden hallituksen näpäyttämisestä huonosti aikaisemmin valmistelemasta esityksestä, joka sekin korjattiin kattavammalla selvitystyöllä ja paremmalla esittelyllä. Eräässä puheenvuorossa käsiteltiin samaan aikaan viestintäsihteerin kokopäiväistämisen tarpeellisuutta ja hallituksen luottamuksen menetystä asian valmistelun suhteen. Huomasikohan puhuja itsekään mitä sanoi?

Me olemme julkisoikeudellinen yhteisö, jolla on oikeus periä jäseniltään automaatiojäsenmaksua.Tämän sihteeriasian käsittely vaikutti enemmänkin jonkin harrastuskerhon jäsenkokoukselta.

Tässä edellispäivän epävirallisessa kuulemistilaisuudessa kokoomuksen edustajistoryhmän varaedaattori perusteli päätöstään vastustaa esitystä sillä, ettei ei hän pysty luottamaan yhden ihmisen sanaan. Tällä ryhmällä on kaiken lisäksi hallituksessa jäsenensä, joka oli päättämässä hallituksen esityksestä ja kannatti sitä. OYY ei tarvitse hallitusta, jos hallituksen yhteinen päätös vastaa ”yhden ihmisen sanaa”.

Näiden kommenttien lisäksi käytiin mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka näitä asioita olisi pitänyt valmistella. Eräiden edustajiston jäsenten mielestä olisi sihteereiden toimet pitänyt käsitellä niin että kaikki ylioppilaskunnan jäsenet ja edustajisto olisivat päässeet alusta asti vaikuttamaan asiaan. Olisiko siis pitänyt järjestää jäsenäänestys – tai jokin yleinen kuulemistilaisuus – yhden sihteerin toimen muuttamisesta? Tässä vaiheessa olisi tehty myös edustajisto tarpeettomaksi! Jos edustajistolla olisi todella ollut tahto vaikuttaa asiaan näin spesifillä tasolla alusta alkaen koko prosessin ajan, mihin hallitusta olisi tarvittu? Eipä juuri mihinkään.

Minun korvaani tämä kuulostaa siltä, että hallituksella ei ole luottamusta/tarvetta. Olisitteko olleet todella valmiita erottamaan meidät? Ei ollut kaukana, että olisin jättänyt itse eronpyynnön.

En ihmettele yhtään, miksi ”ihan tavalliset rivijäsenet” kokevat toimintamme pikkupoliitikkojen hiekkalaatikkoleikkeinä. Sitähän tämä käytännössä näiltä osin oli. Ero Mannenkadulla tapahtuvaan ammattimaiseen edunvalvontatoimintaan oli huima.

Vaikka olenkin onnellinen, että hallitukseen luottavia ihmisiä oli yli 2/3 enemmistö edustajistosta, ja että molemmat esityksemme menivät läpi, toivon kuitenkin, että te, joiden mielestä näiden aiemmin mainittujen ryhmien/henkilöiden toiminta on ollut naurettavaa ja vastuutonta, teette kaikkenne seuraavien vuosien aikana, jotta hallitus saa rauhan tehdä oikeasti tärkeitä asioita opiskelijan hyvän elämän puolesta. Ja hallitukselle toivon kaiken tämän uudistuksenvastustamishöpötyksien jälkeenkin rohkeutta ja intoa muuttaa asioita parempaan.

Tehdään siis asioita sydämellämme, oikeuden puolesta.

Kalevan pääkirjoituksessa (maanantaina 17.10.) otettiin kantaa yliopisto-opiskelijoiden passivoitumiseen yliopistopolitiikassa. Kirjoituksessa nostettiin esille ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa kolmanneksella pudonnut ehdokasmäärä. Kaleva oli huolissaan opiskelijoiden intohimottomuudesta
yhteisiä asioita kohtaan.

www.kaleva.fi/uutiset/kalevan-kanta/yliopistovaalit-ilman-intohimoa/915350

Tämän päivän (19.10) Kalevan mielipidepalstalta voit lukea OYY:n vastauksen.

Edustajistovaalien ehdokasasettelun määrä kertoo karua totuutta siitä, kuinka vähän opiskelijoita pyrkii vaikuttamaan ylioppilaskunnan asioihin. Voiko asiasta kovin paljoa eriä mieltä Kalevan kanssa olla?

Kirjoituksessamme kuitenkin huomautamme, että poliittinen kulttuuri on muuttunut kokonaisuutena. Lisäksi opiskelijan asema on huomattavasti parempi kuin 1960-luvun lopulla jolloin opiskelija-asuntoakaan ei ollut kaikille tarjolla.

Ylioppilaskunnan toiminta onkin nykyään lähinnä saavutusten ylläpitämistä. Opiskelijat ovat yliopiston hallintoelimissä edustettuina ja kaupunkiakin koskevissa asioissa olemme hyvissä asemissa. Siksikö asiat ei kiinnosta? Tai ainakaan niihin ei haluta vaikuttaa.

Opiskelijapolitiikassa jokainen opiskelija on asiantuntija, kynnys mukaan lähtemiseen on matala. Ylioppilaskuntapolitiikkaa ei enää nähdä osana sivistynyttä akateemista elämää. Osana akateemista pääomaa, jota kerätään yliopistolla vietetyn ajan opintopisteiden lisäksi.

Mielipidekirjoituksessa pohdimmekin, pitäisikö yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen
kasvatus alkaa jo peruskoulussa, viimeistään lukiossa. Itse en kovin onnostunutta asennetta poliitikasta omaksunut lukion yhden tarjolla olleen lähinnä historiaan peilanneen yhteiskuntaopin kurssin jälkeen. Nykyään niitä on tarjolla kaksi.

Miten ylioppilaskunnan pitäisi muuttua, jotta kiinnostus opiskelijoiden keskuudessa kasvaisi? Pitäisikö palata mielipideautomaatiksi ja ottaa laajasti kantaa kaikkiin ympärillä tapahtuviin asioihin. Itse näen ylioppilaskunnan edunvalvojana ja ketteränä opiskelijan elämän asiantuntijana. Varsinkin
jälkimmäinen on mahdollista vain jos näkemys opiskelijaelämästä tulee aidosti jäsenistöltä. Tällä hetkellä ei ole niin.

Olemme perustavaa laatua olevan kysymyksen edessä. Onko yliopisto-opiskelija itsenäinen, ajatteleva, fiksu ja rakentaviin päätöksiin kykenevä yhteiskunnan jäsen vai onko yliopisto-opiskelija holhottava, päämäärätön yhteiskunnan elätti joka ei pysty pitämään huolta itsestään ja tekemään ratkaisevia päätöksiä elämästään?

Vapaus valita hyvinvoinnin ympäröimänä on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Mitä enemmän on vaihtoehtoja, sitä paremman valinnan satunnainen ajatteleva yksilö pystyy tekemään oman elämänsä kannalta.

Minä puhun opintolainasta täyspäiväistä opiskelua tukevana ja sen mahdollistavana ratkaisuna.

Opintorahapainotteisuus opiskelijan toimeentulossa on ollut itsestäänselvyys viime vuosikymmeninä. Se pitäisi myös tulevaisuudessa olla itsestäänselvyys ja opintorahapainotteisuus tulisi olla myös tulevaisuudessa tärkeässä osassa Suomen ylioppilasliikkeen linjauksissa. Se, että opintolainajärjestelmää kehitetään ei sulje pois opiskelijan perustoimeentuloa, opintorahaa.

Opintolainan valtiontakauksen määrää tulisi lisätä ja opintolainasta viestimiseen pitäisi liittää avoimuus ja aidosti täyspäiväsen opiskelun mahdollistava ulottuvuus.

Opintotuki on sidottu indeksiin. Olemme saaneet myönnytyksen vuosien taistelujen jälkeen. Minun näkemyksen mukaan ylioppilasliikkeen on nyt keskityttävä opintotuen ympärillä oleviin, sitä tukeviin järjestelmiin. Let’s face it, kun katsotaan ulos ikkunasta, niin on tultava sinuiksi sen faktan kanssa että tasokorotuksia opintorahaan ei ole lähivuosina tulossa. Keskittäkäämme voimamme perheellisten opiskelijoiden tukemiseen, opintotuen tulorajojen nostoon ja opintolainan kehittämiseen. Kaikki nämä ovat (by the way) opiskelijoiden valinnanvaraa kehittäviä hyvinvoinnin osa-alueita.

Kysymys: Onko se on sinulta pois jos kaverisi opiskelee opintotuen ja –lainan avulla täyspäiväisesti? Hän on tehnyt valinnan – hän opiskelee täysipäiväisesti ja tulee toimeen. Hän luottaa tulevaisuuteen ja panostaa omaan hyvinvointiin nyt ja myös opintojen kautta tulevaisuudessa.

Me opiskelijat olemme tulevaisuus, mutta minkä takia meidän on niin vaikea luottaa siihen.

Minkä takia meidän pitää potkia niitä ihmisiä joilla on vahva luottamus tulevaisuuteen?

Mahdollisuuksien ja luottamuksen puolesta,

Anssi Kiviniemi

Vuosi sitten elelin tähän aikaan jo asunnottomana Berliinissä. Olin juuri luopunut asunnostani ja asustelin kaverini luo. Valmistelin paluutani takaisin Suomeen. Se vaati paljon maileja maiden välillä. Olin nimittäin ennen Saksaan lähtöäni luopunut Oulun kämpästä ja vaikean asuntotilanteen takia näytti siltä, ettei Oulussa ollut syksyllä vapaana etsimääni soluhuonetta. Netin kautta sain kuitenkin hoidettua asiat niin, että jo takaisin muuttoani opiskelukaupunkiini, tiesin voivani bunkata kaverini asunnolla hänen ollessaan kuukauden pois Suomesta. Sen jälkeen pääsisin vihdoin muuttamaan tavarani omaan soluasuntoon.

Tänä syksynä 142 ulkomaista tutkinto-opiskelijaa sekä 220 vaihto-oppilasta (luku voi nousta) ovat ottaneet opiskelijapaikan vastaan Oulun yliopistossa. Kaiken lisäksi opintonsa ovat aloittaneet lähes kaksi tuhatta opiskelijaa. Mistä heille kaikille löytyy asunto? Joillekin kansainvälisille opiskelijoille ilmoitettiin jo elokuussa, ettei heille kaikille löydy soluhuonetta heti. Näin ollen he ovat saapuneet tänne Ouluun vailla asuntoa. Onneksi heille on tarjottu hätämajoitusta, jossa opiskelijat voivat joutua asumaan jopa kuukauden odottaen vapautuvaa asuntoa. Mutta jos esimerkiksi vaihto-oppilas saapuu vain 3-4 kuukaudeksi Ouluun, voi väliaikainen asumisratkaisu tuntua hieman epäreilulta ja hankalalta. Miksi toinen on saanut oman soluhuoneen, kun itse joutuu jakamaan yhden huoneen usean muun samassa tilanteessa olevan kanssa. Kaiken lisäksi ulkomaalaisen opiskelijan voi olla vaikeampaa löytää itsenäisesti vapaalta markkinalta asunto kuin esimerkiksi suomalaisen fuksin. Molemmat ovat toki uusia kaupungissa ja siten eivät tunne kaikkia kanavia, mistä asuntoa etsiä. Mutta ulkomaiselle opiskelijalla esteenä voi olla myös kielimuuri sekä se seikka, että vaihto-oppilas ei ole pitkä aikainen vuokralainen.

Pakko silti antaa kunnioitusta siitä, kuinka hyvin Oulussa asuntosäätiömme on hoitanut tilanteen tarjoamalla hätämajoitusmahdollisuutta. Minullekin tarjottiin sitä viime vuonna Tellervontien kerhohuoneelta. Eikä tilanne Oulussa ole tietysti lähellekään yhtä paha kuin isommissa opiskelijakaupungeissa. Mutta pitäisikö silti yrittää löytää keino, miten vältyttäisiin joka syksyiseltä asunto-ongelmalta? Mitä ne olisivat? Pitäisikö esimerkiksi yliopiston taata, että kaikki kansainväliset opiskelijat saavat asunnon. Mutta asettaisiko se silloin heidät eriarvoiseen asemaan verrattuna suomalaisiin opiskelijoihin?

Ylioppilaskunnan lukuvuoden avajaisjuhla Vulcanaliaan on nyt aikaa laskentotavasta riippuen alle vuorokaudesta kahteen vuorokauteen – siis riippuen siitä, ajatellaanko huomista opiskelijaetupäivää, järjestömessuja vai iltajuhlaa. Tapahtuma on niin iso, että se vaatii hurjan määrän järjestelyä ja suunnittelemista. En ole edellisinä vuosina ainejärjestömessuilla kulkiessani tai iltajuhlassa riehuessani tullut lainkaan ajatelleeksi, miten paljon työtä tuon kaiken takana on. Minulla on jonkin verran kokemusta erilaisten tapahtumien ja bileiden järjestämisestä omassa ainejärjestössäni, mutta Vulcanalia on lievästi ilmaistuna eri kaliiberin juttu.

Tapahtuman suunnitteleminen on aloitettu ylioppilaskunnan toimistolla Mannenkadulla jo hyvissä ajoin keväällä. Aine- ja harrastejärjestöt kutsuttiin messuille toukokuussa, samoin esiintyjiä varailtiin ja varmisteltiin jo tuolloin. Graafinen ilme ja painotuotteiden suunnittelu oli muutamia pikku viilauksia lukuun ottamatta valmis jo kesäkuun alkupuolella. Myös Kuusisaareen oltiin yhteydessä jo toukokuun aikana. Jo keväällä oli myös hetkiä, jolloin skraga olisi kiristänyt, jos sellaista käyttäisin. Pelkästään se, ettei meinaa saada jotain tärkeää tahoa millään ilveellä  puhelimen päähän, saattaa hikoiluttaa yllättävänkin paljon – asia, joka korostuu sitä enemmän, mitä lähempänä juhlaa ollaan.

Voisinpa saada jostain laskukoneen, jolla laskea kaiken tämän kokoluokan tapahtuman järjestämiseen käytetyn ajan. Siis ihan kaiken. Kaikki ne lukemattomat palaverit  ja sähköpostit. Kaikki ne selvittelyt ja puhelinsoitot ja kontaktoinnit.  Kaikki ne tunteiden vuoristoradat, jolloin tekisi mieli suudella koko maailmaa tai purra sitä naamaan. Kaikki ne ohikiitävät tai pidempään viipyvät ajatukset, että kannataiskohan tota ja tota kokeilla. Ehkä on kaikkia osapuolia kohtaan parempi ja kaikin puolin reilumpaa, ettei tuollaista laskukonetta ole. Näin voimme järjestää, hikoilla järjestäessämme ja lopulta nauttia työmme hedelmistä ilman sen kummempaa weltschmerziä tai muuta tilaa, jolloin tajuaa, ettei fyysinen todellisuus pysty vastaamaan mielen vaatimuksiin.

Tämän vuoden Vulcanalian järjestäminen oli – ja on edelleen – paljon riippuvainen yhteistyön onnistumisesta. Lähes koko hallitus on paiskinut hommia yhdessä opiskelijaetupäivän onnistumisen eteen ja vaatimattomasti voi todeta, että hyvältä näyttää. Myös järjestösihteerimme Niinan rautainen kokemus aikaisemmilta vuosilta on noussut arvoon arvaamattomaan.

Tällä hetkellä Vulcanalian tilanteesta voisi todeta Niinan sanoja lainaten, että suuret rattaat ovat jo paikallaan, nyt ne pitää vaan öljytä huolella. Jäljellä on vielä kaikenlaista varmistelemista ja varmistelemisen varmistelemista ja käytännön asioiden suunnittelua ja huolehtimista, jotta juhlasta tulisi mahdollisimman onnistunut lukuvuoden räjähtävä startti. Uskallan silti jo nyt todeta, että huonosti nukutut yöt ja sydämentykytykset ovat vaivan arvoisia. Luvassa on nimittäin kaikkien aikojen paras, kurkoin ja överein Vulcanalia.

Ja lopuksi vielä ilmainen mainos:
Vulcanalian tapahtumakokonaisuuden muodostavat opiskelijaetupäivä ja ainejärjestömessut yliopiston keskusaulassa sekä Vulcanalian huipentava iltajuhla Kuusisaaressa. Opiskelijaetupäivä on tiistaina 6.9. klo 10-14. Tuolloin keskusaulaan saapuu eri alojen yrityksiä ständeilemään ja kertomaan toiminnastaan opiskelijoille. Ainejärjestömessuilla 7.9. voi tutustua ylioppilaskunnan alaisiin aine- ja harrastejärjestöihin. Iltajuhla alkaa samana päivänä iltaseitsemältä. Luvassa on rehtorin virallinen vitsi, karaokea ja totta kai paljon uusia ja vanhoja ystäviä. Viihdyttämisestä vastaavat Dj Eaves, Stache, Satellite Stories ja illan pääesiintyjä Jukka Poika. Tsekkaa myös Facebookin Vulcanalia-sivu, Vulcanalia-passi, Wesibussi ja Vulcanaliachievments!

I bet most of the Finnish students and also some of the international students have already read or at least heard about Parliamentary Elections in Finland. It’s a really hot topic at the moment since the Election Day is already on 17th April 2011. People can also vote in advance in Finland from 6th until 12th April.

I personally have to admit that before this year I was not that into politics. Of course I knew who our Prime Minister was (she is that pretty lady with good taste in clothing). But if I had to choose reading articles about politics instead of reading latest news about Brangelina I chose the last option… Yes, shame on me!

But what has changed this year? Well, last November I was chosen to become a member of the Executive Board of the Student Union. We started our work in January and that was the moment when I became more aware about influencing in matters that are important for students.

In the action plan of the Student Union there is written as one of the most important priorities that we as Student Union representatives should influence on the upcoming Election of the Parliament in North-Finland. But also on the government platform. Sounds fancy, doesn’t it?

Well, I guess the most cynical reader would see that it is (almost) impossible for one student to make a change. Luckily I am not on my own. Besides other board members I hope that all the students are behind us when we are lobbying for tiding the student financial aid to the purchasing power index or striving to keep the education free for everyone.

On Tuesday 1st of March Student union representatives all over Finland stood up for an important. I was for example with my colleagues handing out bread (of course ruisleipä) to passerby at the university and in downtown to remind them that today Finnish student’s euro is 87 cents. As of that day the student aid is the only state aid that is not tied to the national pension index.

Besides the event Student Unions have called all the parliamentary candidates in order to find out their opinion about important student related matters. Before my first phone call to a candidate I was really nervous. But there was actually no reason to panic: I was happy to notice that the candidate agreed with me on everything! Let’s hope that in case she will be elected she will think the same way as now…

The Student Union is organizing two different kind of panel discussions in which candidates are giving answers for hard questions. But since they are both in Finnish the International Section of the Student Union is organizing an English discussion event called “Politics in English” where we have invited candidates from all the parties. The event takes place on Monday 28^th of March at 17.00 in Lecture Hall L9. Personally I of course hope that many international students and also Finnish students will attend in the event.

My best Spanish friends were surprised how we Finnish students try to make our voice be heard. To be honest, I’m really proud what we have done this year with other board members. But I know that those have been small steps. Most important thing would be getting as many students as possible to vote in the elections – and of course to give their vote for a “student friendly” candidate.

More info about elections in Finnish, Swedish and English you can find in www.vaalit.fi.

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä käynnistyi maanlaajuinen kampanja opintotuen elinkustannusten nousua kuvaavaan indeksiin sitomisen puolesta. Olimme jakamassa leipää ja flaijereita ensin yliopistolla oman hallituksemme kesken ja iltapäivällä keskustassa yhdessä ammattikorkeakoululaisten kanssa. Kampanjastartti sai laajaa näkyvyyttä mediassa ympäri Suomen maata. Kampanjassa mukana oleminen ja ihmisten kanssa opiskelijoille tärkeistä asioista jutteleminen sai minut pohtimaan vaikuttamistyötä laajemminkin.

Olen ollut omassa hallituspestissäni vasta pari kuukautta. Silti olen jo useampaan otteeseen kuullut varoittavia sanoja maailman muuttamisen vaikeudesta ja turhauttavasta työläydestä. Maailma muuttuu hirmuisen hitaasti ja pitkällisten prosessien kautta.  On niin paljon muitakin, jotka haluavat muuttaa maailmaa omaan suuntaansa. Ja niin edelleen.

Lannistavat puheet omaan asiaan uskomisen turhuudesta tuntuvat olevan kovin tyypillisiä ajallemme. Vanhemmat, maailman nujertamat kehäraakit, sanovat meille ettei kannata edes yrittää. Meidän sukupolvemme ei enää muista protestin merkitystä ja sitä, mitä osallistumalla on saatu aikaan. Suomalaiset  hirttävät itsensä kravattiin jo nuorena, tai eivät vain yksinkertaisesti välitä. Tässä mielessä Eino Leinon säe ”Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo.” pitää harmillisen usein paikkansa. Katso vaikka äänestysprosentteja.

Viime aikoina maailmalla on osoitettu muutoksen olevan mahdollinen, nimenomaan nuorten ansiosta. Enkä tarkoita nyt mitään varsinaista vallankumousta, pienemmissäkin asioissa yhteinen tahto on kaiken perusta.

Vaikka muutokseen uskominen olisi kuinka turhauttavaa, on se silti ainoa muutosta aikaansaava voima. Barrikadeille nouseminen on aina työlästä – sen kuuluukin olla. Tärkeiden asioiden puolesta taisteleminen vaatii aina ponnisteluja.

Kuulostanko naiivilta ja kypsymättömältä? Se on muuten ihan ymmärrettävää. En haluisikaan koskaan kypsyä ihmiseksi, joka toppuuttelee tulevia sukupolvia maailman raakuudesta. Muista kuitenkin tämä: Jos uskon asiaani voimakkaasti kuin lapsi, antaa se minulle voiman myös itkeä epäonnistumisiani kuin lapsi ja jättää ne sitten taakseni. Toisaalta saan iloita pienistäkin onnistumisistani kuin lapsi ja tuntea voimaa vaikka lyödä vuoret poikki. Aikuisen järki ohjaa maailmaa. Välillä silti tuntuu, ettei ripaus lapsen uskoa olisi pahitteeksi. Varsinkin muutosta tavoiteltaessa.

Jos todella haluamme saada jotain aikaan, tulee meidän vetää yhtä köyttä. Meidän nuorten täytyy säilyttää uskomme kykyyn muuttaa asioita, se on ainoa keino jolla työmme tulee täytetyksi.

Ja mikä tärkeintä, uskonsa kanssa ei tarvitse olla realisti.