Uutiset Janne Hakkarainen

OYY:n hallituksen puheenjohtaja Parviaisen puhe lukuvuoden avajaisissa 10.9.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Kalle Parviaisen puhe Oulun yliopiston 60. lukuvuoden avajaisissa 10.9.2018.

Arvon rehtori, hyvä ministeri, arvoisat kutsuvieraat ja rakas yliopistoyhteisö,

Dear rector, minister, esteemed guests, beloved university community,

Kuudessakymmenessä vuodessa on moni asia muuttunut täällä Oulun yliopistossa ja valtakunnallisesti korkeakoulutuksessa. Itse asiassa kuudessakin vuodessa muutoksen tuulet ovat puhaltaneet. Tullessani taloon pienenä fuksina vuoden 2012 syksyllä täällä esimerkiksi oli neljä kirjastoa, ammattikorkeakoulu oli jossain kaukana Kaukovainiolla, ja Snellmanian ravintolasta sai torstaisin pizzaa. Nyt vain tiedekirjasto Pegasus on enää toiminnassa, ammattikorkeakoulun saapuminen yhteiskampukselle lähestyy päivä päivältä, ja torstaisin on hernekeittopäivä.

Yhteiskunnan muuttuessa muuttuvat opiskelijat sen mukana. Kuudessa vuodessa olen huomannut, että opiskelijoiden väsymys, mielenterveysongelmat ja yleinen huoli huomisesta ovat lisääntyneet. Leikkaamalla opiskelijoiden jo valmiiksi vähäisestä toimeentulosta sahaamme oksaa tulevaisuuden tekijöiden alta. Leikkaamalla koulutuksen rahoituksesta nakerramme yhteiskunnan tukipilareiden kestävyyttä. Leikkaamalla tutkimuksesta varmistamme, että maassamme ei synny mitään uutta.

Korkeakoulujen rahoituksesta leikkaaminen on heijastunut suoraan opiskelijoiden hyvinvointiin. Oulun yliopistossa ohjaus- ja tukipalveluiden mittava uudelleenorganisointi ei ole ollut kivuton prosessi edes opiskelijoiden, saati sitten henkilökunnan kannalta. Kilpaillun rahoituksen lisääminen ja perusrahoituksen vähentäminen näkyy suoraan opiskelijoiden arjessa, kun korkeakoulut joutuvat karsimaan tukipalvelujaan ja tiivistämään tilojaan. Tutkimuksen ja opetuksen laatu kärsii, kun hallinnollisen työn määrä on samaan aikaan kasvanut, ja tiedekuntien ja oppiaineiden sopeutuessa yhteen muutokseen, on seuraava suuri mullistus jo tulossa joko rahoitusmallimuutoksien tai valintakoeuudistuksen muodossa.

Epävarmuus hiipii nuorten elämään myös aikaan ennen korkeakouluopintoja. Jos ensikertalaiskiintiöiden tavoite oli myöhäistää nuorten aikuisten siirtymistä korkeakouluihin, niin onnittelut, kokeilu on varsin onnistunut. Entistä useammat opiskelijat eivät suinkaan siirry suoraan lukiosta akateemisen tiedeyhteisön jäseniksi, vaan välivuosien määrä on kasvanut. Sen sijaan, että henkilö 25-vuotiaana kävelisi pää pystyssä ulos yliopistosta maisterin tai diplomi-insinöörin paperit taskussaan, suuri osa opiskelijoista on vasta aloittamassa korkeakoulutaivaltaan tuossa iässä.

Kuten rehtori Niinimäki tuossa edellä totesi, Suomi elää osaamisesta. Meidän on tehtävä jatkuvasti töitä sen eteen, että maassamme kuka tahansa voi sosiekonomisesta taustastaan huolimatta opiskella itselleen korkeakoulututkinnon myös tulevaisuudessa. Jo tällä hetkellä työläistaustaiset opiskelijat arvioivat soveltuvuutensa korkeakouluopintoihin hieman heikommiksi kuin keskiluokkaiset opiskelijat. Korkeakouluvisiossa on todella paljon hyviä tavoitteita, kuten osaamistason nosto ja panostus elinikäiseen oppimiseen. Kysymys oikeastaan kuuluukin, miten näihin tavoitteisiin päästään ja millä hinnalla?

Jotta voimme kestävällä tavalla toteuttaa osaamistason noston ja jatkuvan oppimisen tavoitteet, meidän yksinkertaisesti täytyy lisätä korkeakoulutuksen perusrahoitusta. Korkeakoulut ovat viime vuodet joutuneet sopeuttamaan toimiaan rahoituksen tyrehtyessä, ja epävarmuus on kalvanut useita opintoaloja.

Miten voimme lisätä tehokkuutta ja sujuvoittaa opintoja? Emme ainakaan nykyisellä tiellä, jossa juuri niistä merkittävimmistä tukipalveluista on leikattu kaikista eniten.

Opiskelijat tarvitsevat ohjausta ja tukea, ja tuohon tarvitaan ihmisiä. Henkilöitä, jotka tekevät lukujärjestyksiä, jotka kuuntelevat, neuvovat ja ohjaavat. Henkilöitä, jotka koordinoivat opetus- ja tutkimushenkilökunnan sekä pienryhmäohjaajien koulutuksia ja vastaavat entisestään lisääntyneistä rahoitushakemuksista.

Yliopistoon tullessaan opiskelijat myös olettavat saavansa laadukasta opetusta ja koulutusta. Sitä ei synny muuten kuin panostamalla koulutukseen ja sen kehittämiseen, sekä mahdollistamalla opetushenkilökunnan osallistumisen yliopistopedagogisiin opintoihin. Tutkimukset itse asiassa osoittavat, että yliopistopedagogisten opintojen suorittaminen kannattaa: pedagoginen kompetenssi edistää opettajan hyvinvointia, työkykyä ja vähentää stressiä. Henkilökunnan hyvinvointi taas heijastuu suoraan opiskelijoille.

Yhteiskunnallisessa diskurssissa koulutuksen arvostus on viime vuosina selkeästi laskenut. Päätöksiä tehdään joko voiton tavoittelun takia, tai vahvalla mutu-tuntumalla, eikä suinkaan tietoon perustuen. Pohtimalla laajasti, mitä vaikutuksia päätöksenteolla on, voidaan ehkäistä ja ennakoida ne pahimmat sudenkuopat. Toivoisin myös, että selvästi vääriksi osoittautuvia päätöksiä on mahdollista perua, eikä vain marssita eteenpäin, koska “päätös on nyt tehty”. Maassamme tulee nostaa esille osaajia ja ammattilaisia sekä pohtia, mitä sivistys ja akatemia tarkoittaa meille. Tyhmyyden ylistämisestä ja tahallisesta väärinymmärtämisestä tulee päästä eroon.

Muutamissa puheenvuoroissa on myös flirttailtu vahvasti koulutuksen maksullisuuden kanssa. Suomen kokoiselle valtiolle tämä on äärimmäisen vaarallinen tie. Korkeakouluvision tavoitteita ei saavuteta, jos koulutuksen piiriin pääsevät jatkossa vain harvat ja valitut. Niitä ei myöskään saavuteta, jos opiskelijat pakotetaan ottamaan lisää lainaa elääkseen. Jostain syystä yhteiskunnassa tuntuu olevan paikoin vallalla käsitys, että opiskelijaelämään kuuluu jonkinlainen kärsimys ja niukkuus. Muutamankin kymmenen euron heikennys opiskelijoiden toimeentuloon vaikuttaa: viidelläkymmenellä eurolla kuukaudessa opiskelijat voivat nauttia kuun jokaisena arkipäivänä terveellisen ja ravitsevan Kelan tukeman lounaan. Opiskelijaliike osallistuisi mielellään perustulon kaltaisiin sosiaaliturvan uudistuskokeiluihin.

Hyvät kuulijat,

Tämä puhe ja opiskelijoiden vaatimukset saattavat kuulostaa tutuilta, mutta vakuutan, että 80 %:a tästä puheesta ei ole kopioitu muualta.

Muutoksia ei tulisi tehdä vain muutosten takia. Kuten keväällä julkaistussa Oulun yliopiston auditointiraportissa todettiin, muutosten tahti on ollut huikea, ja nyt olisi aika pysähtyä hetkeksi.

Oulun yliopistossa on rohkeasti lähdetty uudistamaan monia asioita, ja osa uudistuksista onkin onnistunut loistavasti. Esimerkiksi oppimisympäristöihin on panostettu. Vuorokauden ympäri auki oleva kampus sekä Linnanmaalla että Kontinkankaalla mahdollistaa itsenäisen tai ryhmässä opiskelun kullekin parhaiten sopivaan aikaan. Tenttiakvaario mahdollistaa kurssien suorittamisen joustavasti. Humanistinen tiedekunta pääsi sisäilmaongelmia karkuun, ja kasvatustieteiden tiedekunta saa uudet upeat tilat joulukuussa. Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun muutto saman katon alle tänne Linnanmaalle on taatusti enemmän mahdollisuuksia avaava positiivinen muutos eikä suinkaan yliopiston akateemisen perinteen tuhoava uhkakuva. Monitieteellisyys näkyy kampuksella laajasti, mutta se voisi näkyä myös opetuksessa paljon nykyistä enemmän. Kiitos yliopistolle myös opintopsykologin palveluiden laajentamisesta.

This year, for the first time in history, we have an international member in the board of the Student Union. We also hired our first international staff member. With two international students in the Student Council, the Student Union has been forced to think about it’s approach to language almost daily: how do we enable participation for everyone. Language policy is something that the University has been working on this year, but the work must continue further. We must enable our international students to take part in the daily decision making. Every student should have the opportunity to engage in decision making at the University, in the Student Union, and in our multiple student organisations and societies. We cannot ignore our international students if we want them to remain in Oulu after graduation. While Oulu is a powerhouse in the northern part of Finland, losing well-educated people is a loss that neither Oulu nor Finland can afford in the long run.

Vain muutos tuntuu olevan pysyvää, ja pärjätäksemme muutoksessa, ymmärtääksemme muutosta ja toisaalta muuttaaksemme maailmaa aina paremmaksi paikaksi me tarvitsemme korkeakoulutusta ja tutkimusta. Tehdään siis yhdessä viisaita päätöksiä, jotka siivittävät seuraavaa kuuttakymmentä vuotta. Me voimme olla edelläkävijöitä tasa-arvossa ja yhdenvertaisuudessa, tarjota maailman parasta koulutusta, tehdä uraauurtavaa tutkimusta sekä kantaa globaalia vastuuta, jos vain tahdomme niin.

To conclude, I want to quote Nelson Mandela: “Education is the most powerful weapon which you can use to change the world.”

I’d like to wish everyone a successful academic year. Kiitos.